Miltä minusta tuntuu olla rehtori

Rakastan oppimista. Rakastan sitä, että tulee toisenlaiseksi, uudenlaiseksi, kehittyy ihmisenä uudelle kokemisen tasolle. Siksi, joka oli omassa sisimmässä, vaikka sen olemassa olosta ei vielä tiennytkään.

Rakastan sitä opettajuutta, jossa saa olla saattamassa toista tuon kokemuksen äärelle.

Rehtorin työ on minulle ihan se uloin kehä, jolla pystyn olemaan. 


Yhtäältä haluan pelastaa maailman ja varmaan haaveilen salaa suuresta julkisuudestakin. Silti en pysty elämään vain siellä ylätasolla.

Rehtorin työhön tulee koko ajan lisää byrokratiaa ja velvoitteita tehdä se-tämä-tuo aikataulussa. Ymmärrän loistavasti sen byrokratian, jolla vähennetään virheitä ja tehdään työ luotettavammin  ja paremmin.

Inhoan sitä byrokratiaa, joka vähentää a) aikaa katsoa silmiin ja kuunnella sekä b) itse silmät palaen puhua ja tulla kuulluksi.

Siksi puhun koulusta pyhänä paikkana. Oppimisen paikkana. Ihmisenä ja ihmisyyteen kasvamisen paikkana. Minulle ei kelpaa koulu, joka toimii hyvin ja toteuttaa "monia yhteiskunnallisia tehtäviä".

Tiedän, että tämä kokemus ja toimiminen ison koulun rehtorina on ristiriitainen yhtälö. En vain osaa elää ilman sitä. Tykkään kyllä saada palkkaa ja se on yksi kiistämätön syy olla rehtori. Suurempi on kuitenkin se, että haluan olla tämän pyhän paikan sisällä, en huutamassa sen ulkopuolelta.