lauantai 24. elokuuta 2013

Onko koulu kasa kehäpäätelmiä?

Pekka Peura kirjoittaa tänään Facebookissa seuraavasti:
Wikipedia
Blogiini tuli huolestuttava ja mietteliääksi vetävä kommentti erään lapsen äidiltä. Veikkaanpa, että hän ei ole ainoa vanhempi, joka on vastaavassa tilanteessa... Pitäisköhän asialle tehdä jotain? "...lapseni on suuren kouluun ja oppimiseen liittyvän ahdistuksen vuoksi nyt ”kotiopetuksessa” vain ja ainoastaan olosuhteiden pakosta....Miksi näin? Koska perusopetuksessa ei ole resursseja riittävään eriyttämiseen ja/tai yksilöllisten tarpeiden huomioimiseen edes lääketieteellisistä syistä."


Kunnioittamani ja suorastaan rakkaan kollegan (suhde on platoninen, popidoli-mainen etärakkaus) Martti Hellströmin kanssa olemme käännelleet näitä käsitteitä ja ajatuksia koulusta, instituutiosta, tehtävästä ja historiasta lukemattomia kertoja. Se on äärimmäisen antoisaa ja opettavaista ja siis jatkan Pekka Peuran ajatuksesta tätä samaa pohdintaa.


Onko koulun sisään rakennettu ajatus sitä, että kaikkien pitääkin tulla riittävän samanlaisiksi? Lähden siitä, että on, mutta mitä se tarkoittaa?

Arvokkaana pidän sitä, että koulussa opimme mikä on hyvää, kaunista ja pyhää. Opimme tuntemaan ne tarinat, kertomukset ja tiedot, jotka tekevät meistä jotain yhteistä. Opimme asioita, jotka toivottavasti saavat meitä pitämään jotain niin tärkeänä, että olemme valmiit ponnistelemaan sen eteen. En ole varma, voiko näin yleisesti sanoa, mutta itselleni se välttämättä edellyttää ihanteena yhteisöllisyyttä, elämän arvostamista, tasa-arvoa ja empaattisuutta.

Mistä sitten kumpuaa Pekka Peuran blogissa esille noussut tarve oppimisen yhdenmukaisuuteen? 

Käsittääkseni jotakuinkin kaikki ovat nykyään sitä mieltä, että opettamisessa on monta erilaista, hyvää metodia. On toki varmaan monta huonoakin, yhtä kaikki niitä on monta. Toiseksi aika yksimielisiä olemme varmastikin siitä, että opetusmenetelmän valinnassa pitäisi olla oppijalähtöinen ja jopa käyttää monia erilaisia menetelmiä. Tapahtuuko näin?

Alan ajatella yhä enemmän niin, että koulun toimintaa ohjaa jokin sanotaan nyt "historiallisen sosiaalisen perimän" normi, joka vaatii tiedostamatta pyrkimään myös oppimisessa "riittävän suureen" samanlaisuuteen. Tämä on mielenkiintoista, jos näin on. Miksi oppimisen pitäisi olla samanlaista?
    http://www.flickr.com/photos/teachandlearn/ AttributionNoncommercialShare Alike Some rights reserved

Jos hyväksymme tuon alun kasvatuksellisen yhtenäisyyden tarpeen, seuraako siitä joku vaade oppimisen yhtenäisyydelle? 

Minusta ei. Oppijat voivat toimia yhteisöllisesti ja toisiaan arvostaen, mutta niin, että jokainen oppii itselleen sopivimmalla tavalla. Mikään muu kuin koulun traditio ja opetusmenetelmä eivät käsittääkseni perustele oppimisen yhtenäisyyden vaadetta.

Mitä jos lähtisimme siitä, että jokainen oppii itselleen parhaalla tavalla ja opettajan tehtävä on Rauno Haapaniemen ohjeen mukaan siirtyä syrjemmälle (Opettaja-lehti: Keskeltä reunalle) ja auttaa, kun sitä tarvitaan?  

Vastaan kysymykseeni: koulu näyttäisi olevan kasautuma erilaisia tutkittuja faktoja sekä yhteisöllisiä myyttejä, joita ei aina eroteta toistaan.

Opettajan tehtävä on nyt muuttumassa opettajamisesta tietämisen kautta ymmärtämiseen. Siksi on aivan oleellista opettajan itse tulla tietoiseksi siitä, mikä on, minkä luulee olevan, mitä on tulossa ja minkä toivoo tulevan.  

P.S.
Monia muitakin samanlaisia, joskin vähäpätöisempiä, asioita löytyy. Jos laki edellyttää turvallista oppimisympäristöä, ja se edellyttää pienille lapsille jatkuvaa valvontaa ja esim. aitaa pihan ympärille, seuraako siitä jotenkin implisiittisesti, että yläkouluikäinen ei voisi poistua koulun alueelta, jos siihen on huoltajien lupa. En kysy miten tuon asian pitäisi olla, kysyn miksi me teemme elämästämme byrokraattisempaa kuin  olisi tarpeen? Pitäisikö meidän  vain uskaltaa ajatella asiat uusiksi, kuten vaikkapa Frank Martela ja Perttu Häkkinen peräänkuuluttavat? 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti